Tarina ennen Tahkon Triplaa

Miten toispuolihalvaantuneesta rapakuntoisesta nuoresta miehestä kuoriutui kovakuntoinen triatlonisti?

Moi! Hiemanko siistiä, että olet lukemassa. Olet ehkä kuullut, että meikäläinen on vääntämässä 3. – 5.8.2017 kolmoistäysmatkaa Tahkolla. Kolmoismikä? No semmoinen reipashenkinen rykäisy: 11km uintia, 540km pyöräilyä ja 126km juoksua 48 tuntiin. Mukana suorittamassa on kaksi muutakin hienoa herrasmiestä, Miika ja Juhana sekä hyväntekeväisyys sponsoreita. SuomiVita tuli mukaan Tahkon triplalle sponsoroimaan Icehearts ry:tä. Aivan älyttömän mahtavaa!

Olen kova kertomaan, koska mielestäni tarinat ovat hirveän mielenkiintoisia. Ne tuovat syvyyttä kaikkiin suorituksiin ja saavutuksiin. SuomiVitan väki pyysikin, että kynäilisin taustatarinaa itsestäni. Että millaisista lähtökohdista tähän on päädytty. En näet ole aina ollut hyvässä kunnossa.

Käännetäänpä kelloja takaisin kesäkuuhun 2006.

Siinähän meikäläinen on. Noin 95 kiloa, vasemmalla lievä toispuolihalvaus ja rapakunto. Kirjoitin tuona keväänä ylioppilaaksi. Lukiossa olikin vierähtänyt viisi vuotta. Rankkaa elämänvaihetta oli kestänyt useita edeltäviä vuosia ja sen seurauksena paino oli noussut vähintäänkin 25 kiloa. En muista enää tarkasti mikä oli keskeisin syy muutokselle. Muistan sen kyllästymisen tunteen, joka vallitsi silloin: en jaksanut yhtään mitään, käytin rahaa herkkuihin, jotka eivät sitten lopulta enää maistuneet oikein miltään kun söin niitä niin paljon. En ollut ihan varma mitä halusin, mutta tiesin, etten enää halua olla ylipainoinen.

Muutoksen alku.

Veikkaan, että lukiosta vapautunut henkinen energia oli suunnattavissa painonpudotukseen. Lapsena en ollut urheillut mitenkään erityisesti, mutta olin aina tykännyt uimisesta ja pyöräilystä. Sain jostakin idean yhdistää kuntopyöräilyn ja elokuvien katselun. Nyt kun muistelen silloisia ratkaisujani, ymmärrän, ettei osassa ollut päätä eikä häntää. Saatoin esimerkiksi yliarvioida energiantarpeeni parin tunnin kuntopyöräilyssä todella reilusti yläkanttiin. Toisaalta, vaikka söin ajoittain edelleen liikaa, tuli pyöräilystä kuntohyötyä kumminkin. Tähän kätkeytyy kaksi tärkeää pointtia: 1. kuntohyöty on todellinen vaikkei paino laskisikaan 2. itsepetokseen ei pidä sortua. Jos tavoittelee painonpudotusta, eikä paino putoa, täytyy jonkin ajan päästä arvioida keinot tai tavoite uudelleen.

Rupesin katselemaan että mitäs mikäkin ruoka sisältää energiaa. Aloin korvaamaan energiapitoisempia herkkuja vähemmän energiaa sisältävillä. Joistain tavoista pyrin kokonaan eroon, vaihtelevalla menestyksellä. Olin suuri tunnesyömäri ja jossain määrin olen sellainen edelleen. Tunnesyömisestä pois oppiminen on ollut pitkä ja vaihteleva prosessi. Siinä on ollut pakko olla itselleen armollinen. Yritin liian monta kertaa väkisin ”nyt tämä loppuu” tyyppisiä lähestymiskeinoja ennen kuin ymmärsin, että tunnesyöminen ilmiönä tulee pysymään jossain määrin mukanani hyvin pitkään. Siispä hedelmällisempää olikin keskittyä siihen, mitä tunteeseeni söin. Joskin tälläkin ratkaisukeinolla oli rajoitteensa.

Painonpudotus vaatii oikeanlaista motivaattoria

Yleisenä vinkkinä on todettava, että painonpudotus on pitkäjänteinen projekti, joka vaatii potkua ja omakohtaisesti merkittävän motivaattorin. Hyviä motivaattoreita ovat konkreettisesti mitattavat, konkreettista hyvää tuovat tavoitteet. Välillä laihis on perhanan vaikeaa, koska tutut ja jossain määrin nautinnolliset tavat pitää korvata uusilla tavoilla. Ja kuka sitä nyt tuosta vaan kivoista jutuista luopuisi, etenkin jos ei saa mitään tilalle. Kuulostaa paperilla helposti ohitettavalta asialta. ”No duh, siehän laihdut, sie saat sen tilalle”. Mutta käytännössä se ei sitä ole, kyse on vähintäänkin kuukausien projektista. Vanhoista tavoista luopuminen tuntuu hyvin konkreettisena, tulokset taas saattavat odottaa itseään pidemmän aikaa. Tässä kohtaa omakohtaisesti merkittävällä motivaattorilla on valtava painoarvo. Se saattaa jopa ratkaista onnistumisen ja epäonnistumisen. Lannistua ei kumminkaan kannata. Aina voi yrittää uudestaan. Virhearviot ovat parhaita oppimistilanteita.

Huomasin noin kymmenen kilon jälkeen että ihan kaikki, jopa sohvalla makoilukin, oli helpompaa. Se oli meikäläiselle konkreettinen palkinto, joka kannusti eteenpäin. Ensimmäisten 9kk:n aikana lähti noin 15-20 kiloa, mutta sen jälkeen painon suhteen edistyminen oli kuoppaisempaa, niin kuin se usein on. Mutta kuka sitä nyt pelkkää menestystä haluaisi ;)?

Toispuolihalvauksen vaikutukset

Toispuolihalvaus syntyy käytännössä aina aivoinfarktin seurauksena, ja meikäläisellä se on ollut mukana syntymästä asti. Eli jossain kohtaa sikiöaikana on ollut jotain äksöniä. Luistelu on ainut asia, joka on kokonaan jäänyt tekemättä ja olen vähän tuuminut, että opettelisin sen taidon ihan piruuttani. Vaikutuksen huomaa motoriikassa, tasapainossa sekä voimaa vaativissa asioissa. Käytännössä kaikessa. Hyvä puoli on se, että oppimiskyky on normaali, lähtötaso ainoastaan alhaisempi. Eli ei se mikään este ole. Omista vajavaisuuksista kannattaa ottaa hieman selvää ja rohkeasti myös kokeilla että olisikohan tämä tai tuo mahdollista. Nostaisin esiin herra Hector Picardin. Hectorilta on amputoitu molemmat kädet, mutta silti Hector maantiepyöräilee innokkaasti. Sisäkumin vaihto ilman käsiä on todella vaativa operaatio, mutta Hector suoriutuu siitäkin itse. Youtubesta löytyy J! Tämän tyyppisiin juttuihin ei ole olemassa ohjeita, ne on luotava itse.

Pyöräily vei äijän mennessään. Alussa piti vaan päästä ajolle, varusteilla ollu mitään väliä. Tässä on kuvat ekalta pitkältä ajolta. 40km kesämökille. Ei kypärää, jalassa collegehousut, sandaalit ja tuo pyörä oli ihan karmea ruoska mitä ajoasentoon tulee. Sandaalit oli joku kesämies idea, mutta muuten mentiin niillä mitä oli.

Kohti täysmatkaa…

Osallistuin Pirkan pyöräilyyn vuosina 2007 ja 2008. 2007 mentiin 134km, 2008 220km. Ja tottamaar, molemmilla kerroilla olin ylittänyt itseni. Rakastuin lajiin ihan tosissani. Pyöräilyssä aika kuluu, maisemat vaihtuu ja kilometrejä karttuu ihan huomaamatta. Mahtava tapa viettää aurinkoista kesäpäivää. Eikä se rasita niveliä. No hieman persauksia, mutta nekin parkkiintuu :D!

Naapurissa asui muuan Esko Osmo, Miikka Osmon isä. Miikka oli vuosina 2005-2013 todella kovan tason menijä triathlonissa, eikä tuo vieläkään huonossa kunnossa ole. No Esko sitten mulle tarinoimaan puolimatkasta. Olin että eijee, ei tommosta voi ihminen tehdä… Sitten aloin laskemaan vauhteja, sykkeitä ynnä muita. Tajusin että taitaapa sittenkin olla. En tiedä kävinkö tyhmäsäkillä vai missä, mutta palasin Eskon luokse ja kysyin että onko tämä se pisin juttu. Esko oli, että ehei, onhan sitten vielä täpäri… Taisin päästää lusikallisen housuihin. Mutta sama juttu toistui. Katselin netistä videoita. Luin, että kun 3,8km uintia 180km pyöräilyä ja 42,195km juoksua suorittaa 16 tuntiin, saa teräsmiehen arvonimen ja sitä ei pois oteta. Ja että huiput on samalla radalla yhtä aikaa. Sisäinen soturini oli myyty. Elettiin vuotta 2008. Sain Miikalta arvokkaita vinkkejä, harjoittelin 2008-2010 ja 15.8.2010 Nokialla ylitin maaliviivan ajalla 14h 33min.

Kuvasta näkee että nyt revitetään ja kovaa. Tulin viimeisenä kilpailijana maaliin. Mikkisetä paahto kurkku suorana ja sain silloiselta lajiliiton PJ:ltä ison käden ja pussin pullaa. Jos olin ollut innostunut aiemmin, nyt oli sielu menetetty.

Nälkä kasvaa syödessä.

Huomasin, että minähän hitsiläinen pystyn. Ukkeli kehitty kun treenas. Keksin aina uutta tavoitetta ja tykkäsin hirveenä kun kisoissa sai revitellä sen mikä irti lähti. Alla oleva kuva on vuodelta 2013, silloin paineltiin menemään Joroisilla, siellä on ne legendaarisimmat triathlonkisat suomessa. Tuosta kisasta jäi makeimpana mieleen todella nopea pyöräaika ikäluokassani. Taisin olla 10. nopein. Minä! Rampa! Ei sillä vielä kuuhun mentäisi, mutta kumminkin. Koitin kaikkeni että saan pääni ylös tuuletukseen, mutta olin niin hapoilla, ettei siitä mitään tullu.

Noin vuonna 2013 kuulin Norsemanista. Brutaalista norjalaisesta täysmatkasta. Tyypit hyppää autolautalta jääkylmään veteen, ja sen jälkeen pyöräilee 180km keräten samalla n. 3000m nousua. Sitten juostaan ylämäkeä kovimmista kovimpien noustessa vuoren huipulle. Tajusin ettei yksikään suomalainen ollut kisaa tehnyt. No perhana. Mitäs tämä tämmöinen on, tuumailin. Ainoa vain että Norsemaniin oli arvonta ilmoittautuminen. Paikkoja oli 200 ja halukkaita noina vuosina n. 1000. En sitten päässyt, mutta ajatus jäi itämään.

2015 hoksasin pienen kisan Englannissa. Wasdale X:n (nyk. Triathlon X). Sama setti kuin norjassa mutta ilman lottoja. Ei muuta kuin ilmo sisään ja äijä kisaamaan. Tein useita virheitä, lähdin liikkeelle liian vähällä unella, eikä vuokrapyörä sitten lopulta vastannut reitin asettamia haasteita. Lisäksi olin ottanut lopultakin hieman liian suuren haasteen vastaan. Uni tuli ja korjasi kolmannentoista juoksukilometrin kohdalla. Olin jälleen erittäin ylpeä, että olin uskaltanut lähteä haastamaan itseäni ja taistelin todellakin loppuun asti. Tappio jätti nälkäiseksi ja 2016 kävin suorittamassa kilpailun loppuun.

Nyt ollaan tässä. Matkan varrelle mahtuu onnistumisia ja epäonnistumisia. Liike ja pyrkimys eteenpäin ei ole missään kohtaa pysähtynyt. Mistä sä unelmoit? Mitä hienoa sä haluaisit tehdä? Lähde ihmeessä yrittämään. Ei epäonnistumisista kannata lannistua, silleen oppii kaikista parhaiten. Ja jos mietit uutta harrastusta, niin tää triathloni on kyllä ihan huikee. Et tarvi muuta ko uikkarit, pyörän ja juoksukengät. Sit jos noi alkaa tympiin, ni sitä voi käydä salilla tai tehdä vaikka mitä oheisharjoittelua. Tai niin! Ainahan sitä voi mennä kisoihin kannustaan tyyppejä.

Juha Riikonen

Juha Riikonen

Omistautunut, toispuolihalvaantunut, harrastajatriathlonisti selättämässä 11 km uintia, 540 km pyöräilyä ja 126 km juoksua 48 tunnissa? Jep, kertakaikkisen huikea idea! Mitä jos lyötäisiin kylkeen vielä hyväntekeväisyyskeräys Ice Heartsille? Nyt on ainekset kasassa vuoden parhaaseen tarinaan!
Juha Riikonen

Latest posts by Juha Riikonen (see all)

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *